Pakkoruotsista perusteltuun kielipolitiikkaan

Espoon kaupunginvaltuusto kävi 22.8. lyhyen keskustelun kielipolitiikasta. Keskustelu valitettavasti jumiutui kiistaan ns. pakkoruotsin asemasta.

Espoon kielipolitiikassa pitäisi minusta keskittyä seuraaviin viiteen asiaan:

1) yhteisten päämäärien hahmottaminen ja tavoitteiden määrittely

2) ruotsinkielisten espoolaisten äidinkielen ja äidinkielisten palvelujen turvaaminen ja parantaminen

3) maahanmuuttajien ja muiden kielivähemmistöjen palvelujen turvaaminen ja parantaminen

4) Espoon kansainvälisen kilpailukyvyn parantaminen monipuolista kielitaitoa lisäämällä

5) kieltenopetuksen periaatteet sisältäen oikeuden oman äidinkielen opintoihin

Espoo on jo nyt monikielinen. Espoon 270.000 asukkaasta 212.000 on suomenkielistä, 20.000 ruotsinkielistä ja 38.000 puhuu jotain muuta äidinkieltä.

En usko siihen, että jonkin tai useiden kielten aseman hyvä järjestäminen loukkaa jonkin toisen kieliryhmän oikeuksia.

Tosiasia on, että Suomen ja Espoon tuleva väestönkasvu tulee rakentumaan maahanmuuton varaan.

Olen työskennellyt elämästäni puolitoista vuosikymmentä kansainvälisen siirtolaisuuden parissa. Siirtolaisuusselvitykset sanovat yksituumaisesti, että parhaiten muutoista selviävät psyykkisesti ne, jotka riittävässä määrin säilyttävät yhteytensä myös lähtömaansa kulttuuriin ja omaan äidinkieleensä. Juurettomuus on ehkä keskeisin turvattomuustekijä – sekä ihmisen itsensä että vastaanottavan yhteiskunnan kannalta. En finne igen -lauseparsi takavuosien Ruotsista kertoo, miten suomalaisilla siirtolaisilla oli vaikeuksia juurtumisessa ruotsalaiseen yhteiskuntaan.

Espoolla on kunnianhimoiset tavoitteet selvitä kansainvälisessä taloudellisessa kilpailussa muiden kasvavien eurooppalaisten kaupunkien kanssa. Siihen me tarvitsemme riittävää ja monipuolista kielitaitoa, jolla voimme kommunikoida sekä kansainvälisen yhteisön, keskeisten kauppakumppaneidemme että kulttuuri- ja tiedeyhteisöjen kanssa.

Muutokset on tehtävä silloin, kun niitä voidaan tasapainoisesti ja järkevästi harkita, ei vasta sitten, kun on pakko. Myös Suomen ja Espoon ruotsinkielisen väestön kannalta on parempi, että ruotsinkielisten asema, tarpeet ja toiveet selvitetään kokonaisvaltaisesti osana suomalaista yhteiskuntaa ja kielipolitiikkaa, ei vastakkainasettelujen vaan tarveharkinnan, identiteetin ja tulevaisuuden kannalta. Parempaa tulevaisuutta kannattaa etsiä yhdessä, kaikkien tarpeet huomioon ottaen.

Tulevaisuuden espoolaisen kielipolitiikan rakentamisen tulee alkaa heti. Samalla saamme lasketuksi myös tältä osin hintalappua kansainvälisen kilpailukyvyn varmistamiselle.

Hyvää kansallista lainsäädäntöä ei voi tehdä ilman laadukkaita paikallisia tarveselvityksiä. Siksikin Espoon kannattaa panostaa tulevaisuuden tarpeiden hahmottamiseen ja rakentamiseen.

Toivon todella, ettei espoolaisen kieltenopetuksen ja kielipolitiikan käsittely raukea nyt valtuustolle annettuun vastaukseen vaan kaupunginhallitus tarttuu määrätietoisesti tulevaisuuden haasteisiin tältäkin osin.