Kotihoitoa vai heitteillejättöä

Katselin muutama päivä sitten televisiosta A-studiota. Espoolaisen vanhuksen omainen kertoi, miten kotihoito ontuu, miten hoitajat jatkuvasti vaihtuvat, tieto ei kulje ja virheitä sattuu. Espoon perusturvajohtaja kertoi, miten kotihoito on lisääntynyt, miten sitä kehitetään, miten hoitajat yrittävät parhaansa ja miten hoidettavat ovat pääsääntöisesti tyytyväisiä. Ministeri ja kansanedustaja säestivät.

Yhteistä säveltä ei löytynyt. Ja ennustan, että näillä pelimerkeillä ei löydykään.

En epäile hetkeäkään, etteivätkö kaikki yrittäisi parhaansa. Omaiset välittävät vanhuksistaan, hoitohenkilökunta tekee, minkä voi. Asiakkailta kysytään, hoitoa kehitetään, organisaatiota uudistetaan, johtamista kehitetään, hoitajia koulutetaan.

Kohti pahempaa tulevaisuutta

Ennustan, että tilanne pahentuu. Vanhukset haluavat asua kotonaan. Yhteiskunta haluaa purkaa laitoshoitoa. Yli 75-vuotiaista suomalaisista yli 90 % asuu kotonaan ja osuutta pyritään järjestelmällisesti nostamaan. Tavoitteena on luopua laitoshoidosta mahdollisimman paljon. Suomalaiset ikääntyvät, hoidettavia tulee lisää. Hoitajista on pulaa eikä ala nykyisillä palkoilla houkuta. Erityisesti suurimmissa kaupungeissa hoitajan palkalla ei tahdo tulla toimeen.

Kone ei korvaa ihmistä

Vanhusten hoidossa tekniikka tulee avuksi. Tekniikka auttaa, mutta se ei saa hallita eikä saa olla liian vaikeaa. Kone ei korvaa ihmistä. Eikä tekniikka ole ratkaisu ihmiselle, jos tämä pelkää kaikkia vempeleitä. Tekniikka voi olla inhimillisen hoidon tuki, mutta se ei saa korvata ihmisen läsnäoloa.

SOTE-uudistus on mahdollisuus hyvään, mutta mahdollisuus myös entistä suurempiin ongelmiin. Kun hoidettavat ja hoitoyksiköt kasvavat, asioiden hallinta tulee entistä vaikeammaksi.

Ministeri sanoi uskovansa kotihoitoon. Niin uskon minäkin, yli 70-vuotias monisairas, vanheneva ihminen. Minäkin haluan asua kotona niin pitkään kuin suinkin mahdollista. Ja uskon, että suurin osa muistakin ihmisistä haluaa.

Toiveiden mukaista hoitoa

Espoon kaupungin strategian arvoissa sanotaan viisaasti, että Espoo haluaa olla asukaslähtöinen. Minä luulen, että siinä olisi myös ratkaisu vanhusten kotihoidon ongelmiin.

Asukaslähtöinen vanhusten kotihoito lähtee liikkeelle siitä, että kysytään vanhukselta ja hänen omaisiltaan, miten he haluavat elämänsä ja hoitonsa järjestää. Ja sitten hoito järjestetään niiden toiveiden mukaisesti. On siirryttävä organisaatiolähtöisestä hoitotavasta asiakaslähtöiseen hoitotapaan. Koko ala on mullistettava. On myös pidettävä huolta siitä, ettei mahdollinen SOTE vie kehitystä vielä organisaatiokeskeisemmäksi.

Rahaa riittää

Olen niin lapsellinen, että uskon asukaslähtöisyyden muodostuvan pitkällä tähtäimellä myös taloudellisesti nykysysteemiä edullisemmaksi.

Kotihoito on Espoossa n. 3.000 euroa kuukaudessa halvempaa kuin laitoshoito. Marginaalia säästää ja samalla parantaa hoitoa siis on. Lähtökohtaa vain pitää muuttaa.

Muutos ei tapahdu kerralla, mutta suunnan pitää olla selvä, siis päinvastainen kuin nyt. Kehitetään vanhusten elämää vanhusten lähtökohdista käsin. Kuunnellaan asiakasta ja toteutetaan hänen tarpeensa. Nostan hattua sille organisaatiolle ja johtajalle, joka uskaltaa asettaa asukkaan keskiöön ja palveluorganisaation asukasta palvelemaan.

Käytetään uudistamiseen riittävästi sitä rahaa, joka laitoshoidosta säästyy. Ja asetetaan työssä mukana oleville yksityisille yrityksille sellaiset reunaehdot, jotka estävät säästämisen vanhuksen hyvinvoinnin kustannuksella.

Hoivakotikin on koti

Ja muistetaan sekin, että jossain vaiheessa ihminen ei enää jaksa asua kotonaan. Silloin hänelle on oltava paikka uudessa, kodinomaisessa paikassa, jossa hoito on jatkuvasti läsnä. Hyvä hoivakotikin on koti.