Satiiri ja pilkkaaminen

Minusta Suomen rikoslain 17. luvun 10. pykälä on otettava vakavasti, ei vain lain noudattamisen vuoksi, vaan myös periaatteesta:

Joka

1) julkisesti pilkkaa Jumalaa tai loukkaamistarkoituksessa julkisesti herjaa tai häpäisee sitä, mitä uskonnonvapauslaissa (267/1922) tarkoitettu kirkko tai uskonnollinen yhdyskunta muutoin pitää pyhänä, tai

2) meluamalla, uhkaavalla käyttäytymisellään tai muuten häiritsee jumalanpalvelusta, kirkollista toimitusta, muuta sellaista uskonnonharjoitusta taikka hautaustilaisuutta,

on tuomittava uskonrauhan rikkomisesta sakkoon tai vankeuteen enintään kuudeksi kuukaudeksi.

Toisen ihmisen tai hänen vakaumuksensa pilkkaaminen ei kuulu ainakaan minusta sivistyneen saati sitten kristillisen ihmisen periaatteisiin. Hyväksyn satiirin, mutta senkin täytyy olla hyvällä maulla tehtyä, kärjen pitää olla asiassa eikä toisen ihmisen loukkaamisessa. Myönnän, että rajankäynti on tässä asiassa vaikeaa.

Minusta olisi kaikkein parasta, jos satiirin rajojen veto ja itsekritiikki lähtee tekijöistä itsestään ja tapahtuu mahdollisuuksien mukaan yhdessä satiirin kohteen kanssa. Tyhmä tölviminen ei ole puolustamisen arvoista ja on eri asia, milloin on tarkoitus vain loukata, milloin paljastaa terävällä ajattelulla ja ilmaisulla epäkohtia ja vääristymiä.

Jumalaa ei voi loukata, mutta ihmisiä voi. Loukkaaminen ei kuulu minusta kristillisen etiikan mukaisen toiminnan välineisiin, muta kipeänkin totuuden paljastaminen kuuluu.

Nämä ovat vaikeita rajoja ja siksi minusta niistä pitää yhteisesti keskustella.